Tuli tos sellanen tyhjä olo, et mitäs täällä netis nyt tekis, kun videot tuli kateltua youtubista. Sit se vaan yllättäin valkes ajatus, nyt on aika blogin taas herätä. En ois uskonu, et siitä viimme innostuneesta ja toiveikkaasta video intoilu postauksesta menee näin pitkään, kunnes jälleen kuulette minusta. Melkein puoli vuotta, olin ilman tätä ihanuutta, mut nyt, sormi naputtaa, ja mieli haluaa tuoda ulos asioita, teille rakkaat lukijani. Mikäli kukaan nyt enää tänne eksyy, kun ei täällä tapahdu mitään. Mut, koitetaan nyt jospa tää tästä alkas taas, uudella innolla.
Niin, kesä meni, ja syksy saapui, jälleen kerran. Ei mitenkään piristävä lause toi, mut näinhän siinä joka vuosi käy. Joo, kesä oli kyllä niin itellä, että myös sään puolesta tosi huono. Onneks loppua kohden sää vähä parani. Itellä oli sit, kevään toiveikkuudesta huolimatta, aika tuskainen kesä. Ei vaan tahtonu päästä liikkeelle paljon minnekkään. Välillä aina olo parani, et pääsi vähä jossain pyörähtään, kattelee maisemia. No, takapihalla tuli oltua sentään aika paljon, kun vaan kelit oli hyvät. No, se siitä kesästä. Siirtykäämme nykyhetkeen.
Eihän tää kovin hyvin oo vieläkään menny, varsinkin kun on ollu vähä flunssakin päällä täs, joka tuntuis nyt helpottelevan täs kuiteskin vähitellen. Henkisellä puolellakin täs nyt on jonkinlainen tsempin aika koittamas. Tuntus ainaskin siltä, et nyt saa riittää tää kotona könnääminen, ja on aika taistelun, kohti vapautta. Erillaisia vaihtoehtoja täs nyt on pyöriny päässä, tos flunssaisena maatessa. Mikään niistä ei ole helppo, mut mä tiiän, et kun oikein kovasti taistelen, tahdon, teen töitä ton päänupin kans, mä nousen täältä epätoivon suosta. Tällänen elämä on tylsää, tahdon ulos, tapaamaan rakkaita läheisiäni, kokemaan asioita. Mä niin toivon saavani voimaa, ja uskallusta, et saisin vihdoin jotain pysyvää parannusta elämääni. Musta, et rupesin nyt tänä yönä kirjottaan tänne blogiin, on hyvä merkki. Tuntuu niin hyvältä saada purkaa ajatuksiaan teille kaikille siellä jossain, ja saada siitä lisää voimia.
Mut, sitten iloisempiin asioihin, mikäli jaksatte vielä lukea. Tosi kiitollinen saa olla tässä emännän syöpä asias, se kun on jatkunu hyvissä merkeissä. Kaikki on kunnossa, ja töitäkin se sai taas tässä syksyllä, et siltä osin kaikki on hyvin.
Ja sit on tietenkin pesis, jota sainkin kesän aikana seurailla enemmän kuin koskaan täältä netin kautta. Tarkoitan tietenkin naisten superia, ja Lapuankin pelejä tuli ihan mukavasti.
Hurrati hurraa!! Ja näinhän siinä taas käytiin. Lapuan Virkiä on viidennen kerran peräkkäin mestari.
Aivan järjettömän ihanaa ja onnellista voittokulkuahan tää on viimmevuodet ollu. Oli ihanaa seurata pitkin kesää taas tätä matkaa kohti syksyä, joka jälleen sai päättyä voiton tanssiin, ja onnen kyyneliin.
Vaikka joukkue menetti viimme vuodesta pari tosi kovaa ja tärkeää pelaajaa, niin nuoria paikkaajia löytyi, ja millä pelitaidoilla, hurjaa. Ens lauantaina onkin oikein kansanjuhla, Lapuan pp-stadionilla, mestareitten kunniaksi, jotka todellakin on sen ansainneet. Onneks mulla kesäsin nyt on ollu tää pesis, ees jotain iloista vaihtelua elämään. Ja kun sitä nyt näköjään rupee naispesistäkin näkyyn mukavasti jo kans netistä, niin mulle tosi hyvä. Mut kyl vielä joskus istun Lukkarilan katsomos, siitä haaveesta en luovu.
Mutta, oli ihanaa taas kirjotella tänne blogiin, pitkän paussin jälkeen. Ei sitä aina muistakkaan miten hyvältä tää tuntuu, kun vaan rupee kirjottaan, ja purkaan ajatuksiaan. Kiitos kaikille lukijoille, ja toivottavasti tavataan taas pian, lupaan yrittää ainaskin. Hyvää syksyä. Moi!
