Siitä on nyt vuosi aikaa, kun sinun Heikki oli aika lähteä. Koko tämän vuoden olen ajatellut, että sinä ansaitset tänne mun blogiin pienen muisto hetken. Nyt tunnen että on vihdoin sen aika, vaikka helppoa tämä ei ole nytkään. Edelleen sitä vain toivoo, että se ei ole totta, sen ei saa olla totta.
Tämän vuoden aikana on palannut monesti mieleen meidän viimmeiset tapaamiset. Niitä oli vaan aivan liian harvoin viimme vuosina. Se oli aina mulle juhla päivä, kun saimme tapaamisen järjestettyä. Tapasimme kuitenkin niin harvoin, että jotenkin se oli mulle kuitenkin sellainen jännityksen paikka. Mutta kun juttu alkoi luistaa, mieli vapautui, ja niistä hetkistä tuli todella arvokkaita mulle. Silloin viimmeisenä tapaamisena istuit tuossa mun sängyllä, katseltiin netistä hauskoja videoita, naurettiin. Välillä puhuttiin myös elämän vaikeista asioista, kuinka elämä oli meitä kolhinut. Siitä olen kiitollinen, että osasit myös kuunnnella, jos halusin avautua sulle murheistani.
Sinun elämä oli myös todella vaikeaa, josta et halunnut kovinkaan paljoa puhua. Sitä päätöstä kunnioitin, enkä koskaan kysellyt paljoakaan, koska tiesin kuinka sua sattui sisältä ne vaikeat asiat. Niin paljon mä toivoin, että olisit pystynyt parantamaan sun elämää, mutta myös ymmärsin kuinka hirveän vaikeeta se oli. Mutta että kaiken täytyi päättyä näin surullisesti, niin sitä vaan ei todeksi edelleenkään uskois. Enää et koskaan istu tuossa sängyllä, en saa kuulla sun iloista naurua. Silloin lähdit autolla tosta pihasta, iloisena nostit vielä kättä, hävisit puitten taakse, olit poissa. Ne oli meidän jäähyväiset. Silloin emme sitä tienneet, nyt sen tiedämme.
Vihdoinkin voimme sanoa, Heikki sulla on nyt kaikki hyvin. Maalliset murheet on nyt takana, olet päässyt ikuiseen rauhaan. Hyvää matkaa, muistosi elää.
Serkkusi, Pekka
