Miisun paluu

Tänään tapahtui ihme. Huomattiin lehdestä tutun näkönen kissa, aivan kun meijän Miisu. Se oli tuotu Vaasan koira tarhalle, jonne myös kissoja voi viedä. Teksti myös täsmäs tosi hyvin meijän Miisuun. Pakkohan sitä oli kysellä sieltä tarkemmin, ja täältä Tervajoeltahan se oli löydetty. Eli, kaikki täsmäs, ja niin saatiin Miisu neljän kuukauden reissulta onnellisesti kotiin. Lissusta tuli jälleen Miisu, koska eihän ne siellä sen oikeaa nimeä voinu tietää. Kyllä sitä jo melkein toiveet oli menny, että Miisu palaisi, mutta niin vain käytiin. Tuosta paikallisen kaupan pihasta se oli kuulemma löydetty, et en tiiä kuinka oli sinne asti päätyny. Sinne nyt kumminkin kissan tassuilla taaperrettuna on tästä jonkin matkaa. Sehän on ollu aika kova meneen kylläkin. Muutama vuosi sittenhän se oli sellaset pari kuukautta poissa. Ilmesty sillon yllättäin ihan ite, tuohon ikkunalle. Mutta nyt ei Miisu meiltä enää karkaa, ei pääse enää vapaana pihalle. Alkaa koiramaiset oltavat ulkona silläkin.
Mutta näin onnellisesti kävi tänään.

Ilman tätä lehti juttua, Miisu ei kenties enää koskaan ois nähnyt meitä. Katteltiin kyllä näittenkin nettisivuja yhes vaihees, mut ei kyl sillon vielä näkyny Miisua siellä. Mut hyvä nyt et se on vihdoin taas saatu kotiin.

Komialla kirkolla

Tänään oltiin Ylistaros, mun kotona. Niin, sitä kokee sen vielä kodiksi, vaikka virallisesti se ei sitä enää ole. Kaipuu sinne, ja yleensä Ylistaroon ei kai sammu koskaan. Tunnen edelleen olevani Ylistarolainen, vaikka vuosiin en oo siellä asunu. Mut tällästä on elämä.

Niin, katteltiin siinä puutarhasta kun juoksijoita kipitti ohitse. Siellä oli sellanen juoksu tapahtuma, eli komiankirkon hölkkä. Se oli sillon aikoinaan aina kevään traditioita, katella sitä juoksua. Nyt vasta sit, eka kertaa sen jälkeen kun muutin kotoa pois, tuli lähettyä seuraamaan tota hölkkää. Et siitä syystä varmaan iski aatos tästä kotiseutu kaipuusta.
Päivä oli kyllä kaikkinensa hyvin piristävä. Pääsi pois näistä normaali kuvioista, vähä autoileen pitemmälle. Väinökin käyttäytyi autos iha mallikkaasti, ehkä se alkaa tottua siihen touhuun. Auto sai kesäkumit alle, ja lenkilläkin käytiin. Pääsin käymään Ylistaron pesiskentällä, jee. Siitä tuli ehkä taas pieni ripaus intoa lisää kesää aatellen. Tunsin jälleen sen kaipuun päästä tuntemaan livenä, niitä suuria tunteita mitä tuo laji voi tarjota. No, aika näyttää.

Et, tällänen oli tämä päivä, joka yöksi on jo taas kääntyny. On aika jälleen uuden viikon, uusien haasteiden, ja elämysten. Hyvää viikon alkua kaikille.

Ajatuksia yössä

No joo, meni taas vähä pitempään tämä postaus väli, mut koitetaan taas.
Se Seinäjoen reissu on yhä tekemättä, et en tiä koska sit mennään. Siihen nyt on montakin syytä, miks se on jääny menemättä. Tämä meidän Väinö kun pakkaa haukkua autos, joka on mulle tosi paha. Korvat halkee, ja muutenkin se ottaa hermoon, et se kyllä on vähentäny mun autoilua. Emäntä sen kans nyt on autoillu, ja tuntuu et se vois vähitellen ruveta oleen hiljaa siellä takapenkillä. Siellä Seinäjoella meillä ois tarkotus mennä käveleen sellaselle luontopolulle, vai mikä kuntorata nyt lienee. Mut nyt oli sit uutisia, että siellä on nähty susia, et kiva. Vähä niinku rupes pelottaan. Mut kyllä hirvee into välillä tulee päälle lähteä kaupunkiin, kun viimme kerrasta on niin pitkä jo. Kyllä täs keväällä se on toteutettava, vaikka ilman lenkkeilyä sit.

Tätä paikallista lenkkeilyä täs on nyt meikäläinenkin harrastanu ihan kiitettävästi. Emäntä menee kyllä ihan joka päivä Väinön kans jonkinlaisen kiekan, niinkun koiran kans tietysti pitääkin. Ihan mahtavalta se mustakin tuntuu, kun lähes joka päivä mäkin lähen ulos. Tänään jätin väliin, mut heti kyllä tuntuu, et jotenkin ois kaivannu pois täältä seinien sisältä. Onneksi kohta tarkenee istua tos takapihalla, toivottavasti hyvinkin pian. Kesän odotus on kyllä aika huipussa jo. No, huomenna taas tonne tienpäälle ottaan happea.

Viimme keväänä olin innos meneen ainaskin yhteen pesismatsiin kesän aikana. Ja miten kävi, huonosti kävi. Nyt en lupaa, tai tavoittele enää sen suhteen mitään, koska se toteutus on niin hirveen vaikeeta. Ehkä näin ei ainaskaan luo itelle mitään paineita. Mut kun katoin noita pelejä netistä tuolta halli turnauksesta, niin huh. Kyllä sen viikonlopun jälkeen on välillä ollu tosi kova ikävä Lapuan pesiskenttää. Ei voi tajuta itseä, miks mä estän ihan omalla päälläni kokemasta jotain ihanaa, sellasta josta todella pidän, jota rakastan. Kun mä tiiän, mä en pelkää niitä ihmisiä siellä, vaan mä pelkään itteäni. Pelkään sitä olotilaa joka siellä voi tulla, ja sitähän ei tule, jos en sitä pelkää tulevan. Näin monimutkaisen yksinkertasta se on. Jostain täytys siihen tilanteeseen kun pelit taas kutsuu, saada sellanen valtava luottamus siihen omaan itseensä. Ajatus siihen peliin, siihen mitä mä näen siellä kentällä, mitä mä annan itelleni. Istua ylpeänä siellä, ja antaa tunteiden viedä, eikä antaa valtaa pelolle, joka on aivan turha. Näin mä sen itekkin tajuan, mut miks en toimi sit oikein. Tähän tarvitaan nyt sitä tahdon voimaa, jota mulla kyllä varmasti kans on, kunhan uskallan sitä vain käyttää. Niin, ehkä siinäkin on kyse uskaltamisesta.
Tältä musta nyt tuntu tänä yönä, tämä ongelman ydin, ja sen voittaminen. En tiiä, oonko oikeilla jäljillä, mut noin se musta vois lähteä purkautuun, nää mun pelot.

Tulipahan sitä taas avauduttua, vaikka ensin tuntu, että saako sitä tekstiä aikaseksi. Enskertaan!