Nyt on sitten rakas kummisetä nukkunut ikiuneen. Tämän päivän tiesi tulevan, siihen sai valmistautua, ja se päivä tuli nyt. Päivä, johon päättyi kummisedän maallinen matka.
En sitten saanu itteäni sellaseen kuntoon, et oisin lähteny tapaamaan kummisetää. Onhan täs nyt vähä päässy jo paremmin liikkeelle, mut se reissu ois kyllä vaatinu kovia ponnisteluja. Paljon ois ollu sanomista, kiittämistä kaikesta. Mut luulen kyllä, et en ois pystyny sanomaan kaikkea mitä oisin halunnu sanoa. Voimakkaat tunteet ei vaan oo hyväksi monesti tolle päälle, et sehän siinä aiheutti lisäjännitystä, kun ajatteli tota tapaamista. Itkulta tuskin oisin välttyny. Mut uskon kyllä, et kummisetä tiesi mitä haluaisin sanoa, mistä kiittää.
Nyt on sit jäljellä vain muistot, joita kannan kiitollisena sydämmessäni. Yhteisiä arvokkaita juttelu hetkiä, niitä en unohda koskaan. Muistan nyt viimmevuosina kun niitä hetkiä valitettavasti oli aivan liian harvas, niin kun sellaiseen hetkeen sit pääsin, tuli mulla joskus ihan kylmät väreet. Niin hyvä mun oli olla siinä hetkessä. Kummisetä oli niin mun tyyppinen, saman luonteinen, rauhallinen ja uskon myös sisimmältään herkkä, vaikka ei sitä aina niin näyttänytkään.
Mutta nyt hän on siellä jossain kirkkaudessa, missä on hyvä olla. Poissa on kivut, poissa on murheet, on vain ilo ja autuus. Kova on meidän läheisten ikävä ja kaipaus, mutta jos aatellaan hänen kannaltaan, on kaikki nyt hyvin. Kummisetä on päässyt perille, taivaan kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti