Oli ihan pakko taas tulla tänne purkamaan ajatuksia, niin hienolta se viimme yönä tuntu, kirjottaa pitkän tauon jälkeen omaan blogiin. Ja sit vielä kun sai huomata miten tuli heti säpinää tilastoissa, eli teitä on siellä vielä, ette ole hylänneet mua. Voi että, se lämmittää mieltä tosi paljon. Kiitos!
No, tänään pääsin pitkästä aikaa taas ulos tästä vankilastani. Emäntä lähti kyläileen, ja minä jäin kotiin, niinkuin nyt viimme aikoina se on mennyt. Mut, sain kun sainkin itteni tsempattua, ja lähettyä vähä auto ajelulle. Siitä on tosi pitkä, kun viimmeksi oon ollu yksin ajelemas autolla. Ajelin tuolla syrjäistä seutua, metsän keskellä, rauhassa mietiskellen. Oon niin tyytyväinen, et sain itestäni ton verran irti tsemppiä. Ja sitäpaitsi, kaikki meni hyvin, ei mitään ongelmaa, ihan rennosti vaan. Tähän kun sitä pystyis kaikissa tilanteissa, niin mikäs siinä olis liikkua ja elää. Mut kun se multa ei noin vain onnistu, en luota itteeni tarpeeksi. Siinä kait ainakin yksi suuri syy, tähän ahdinkoon. Mutta, jospa tulevat päivät antais lisää tälläsiä rohkaisevia kokemuksia, niin ehkä se pelko ja epävarmuus rupeais pikkuhiljaa heikkenemään. Kyllä täs nyt ite toivois kovasti onnistumisia, jotka kantais sit hyviin pysyviin tuloksiin. Että tällästä tänään, taistelu jatkuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti