Olin tänään yksin lapsuuden kodissani, joka oli mulle aikamoinen saavutus. Näinä vuosina kun ollaan avovaimon kans asuttu yhdessä, tällästä ei ole tapahtunu. Joskus kyllä kun vielä kuljettiin isän kans matseis, saatoin hetken matsin jälkeen viivähtää. Silloinkin muistan kun mieli paloi avovaimon luo, että en pystyny pitkään viivähtää. Mutta muuten aina ollaan oltu yhessä ja koiran kans. Nyt päätin kun emäntäkin lähti pois kotoa, että nyt mä sen teen, ja niin tein. Oon niin ollu kiinni tässä rakkaassani, mutta nyt on aika muutoksen.
Tämähän ei tarkota mitään välien kylmenemistä, vaan päinvastoin. Kun päästää välillä irti, voi toista yhteisinä hetkinä rakastaa yhä syvemmin.
Vietin mukavan päivän vanhempieni seurassa. Saatiin rauhassa puhua asioista, perheen kesken, aivan kuten ennen, vain pikkusisko puuttui. Toivottavasti näitä hetkiä nyt alkas olla useamminkin.
Olin myös hetken yksin vanhassa huoneessani yläkerrassa. Siellä tuli vanhat ajat mieleen, jota myös puhuin kamerallekkin, eli tein siellä videon. Jotenkin tuli vähä haikeakin mieli, mutta en kuitenkaan haluaisi sinne takas. Oon todella tyytyväinen, että mulla on oma koti ja avovaimo. En halua takas vuodattamaan niitä tuskan kyyneleitä, mitä se viimmeiset ajat siellä välillä tahtoi olla, ei tietenkään jatkuvasti, mutta kuitenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti