Tänään oltiin emännän kans taas lenkillä, muutaman päivän paussin jälkeen. Oli piristävää päästä tuonne liikenteen sekaan, ihmisten pariin. Siellä vaan tuli välillä vähä haikea olo. Katteli kun ihmiset siellä omakotitalojen pihoilla kulki, tiellä meni eri kulku välineillä, eli tätä elämää. Sitten aatteli tätä omaa elämää, miten tylsää, ykstoikkosta, kaavamaista, se onkaan taas nykyään. Täällä rivitalolla sitä vaan könnätään. Ei oo omaa pihaa, sitä omaa rauhaa jota kyllä kaipaa. Nyt ei oo hetkeen ollu kun noi lenkit, millä on ees hetkeksi päässy irti täältä vankilasta. Mut onneksi ees ne, niin kun jo edellises postaukses taisin sanoa. Mutta miten vaikeeta se taas tuntuukaan olevan, ruveta elämään. Kaikki nää tapahtumat, mitä täs nyt kesällä oli, tavallaan tuhos sen mitä olin saavuttanu, mitä kohti olin menos. Ei voi sanoa, että tipuin pohjalle, mutta aika alas kuitenkin.
Näin se ihmisen mieli vaihtelee. Päivät on erillaisia, tilanteet tuo eri asioita mieleen, ja tänään lenkillä tuli tälläistä fiilistä, jonka halusin jakaa teidän kanssa. Onneksi on todellakin tämä netti, joka on se todella tärkeä henkireikä mulle ulkomailmaan nykyään. Mutta, luovuttaa ei saa, enkä haluukkaan, missään nimessä. Tästä lähetään taas niitä pieniä askeleita taapertamaan. Voittamaan sitä pelkoa, jonka jälkeen saa tuntea tyytyväisyyttä, kun on uskaltanu. Olkoon tavoite taas se kesä, ens kesä, jolloin aijon olla onnellinen, elää tätä ainut kertaista elämää mikä meillä on.
Tälläsiä aatoksia toi tämä yö, tällä kertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti