Tänään tuli käytyä emännän kans täs lähikaupas ruokaostoksilla. Pitkästä aikaa onnistu taas kaupas käynti meikäläiseltä. Eikä ees jännittäny mitenkään tosi hirveesti. Eilen kun emäntä kysy, lähenkö tänään kauppaan, olin heti valmis lähteen. Jotenkin oli sellanen varma olo, nyt sen teen pitkästä aikaa. Vähä tänään ennen lähtöä, nousi pientä pelkoa, mutta nitistin sen, ja niin mentiin. Jännitystä tais lopulta olla vähempi, kun sillon posti reissulla. Että, tosi tyytyväinen oon itteeni.
Täs oon miettiny tota kuinka upeeta on kuulua tollaseen joukkueeseen, mitä Virkiä on. Toi niitten motto, ei oo mua, on vain me, on tosi osuva. Siinä joukkuees todella pelataan hyvällä yhteishengellä.
Sit mietin omaa elämää, sitä mitä koin koulu vuosina. Olin ison joukkueen jäsen, mutta monesti koin olevani vain syrjään työnnettävä ylimääräinen jäsen. Muistan kerran ala-asteella, pelattiin pesistä. Olin takakentällä, sinne tuli kaaripallo, jonka kaikkien yllätykseksi minä nappasin kopiksi. Se oli multa, ainakin omasta mielestä, huippu suoritus. Ja mitä muut teki, ne nauroi, opettajaa myöten. Niitten mielestä se oli hirmu hauska tilanne. Mä kerrankin osasin jotain, ja se olikin sit vaan vitsi. Ei tuntunu kovin mukavalta sillon.
Mut pahempaahan oli vielä tulos, sit yläasteella. Että, pikku juttuhan toi oli, mitä oli sit se kiusaaminen, mistä oon jo kertonut. Sillon mun päähän taottiin yhä syvempään ajatus, sä et oo mitään, sä et osaa mitään, oot täysi nolla. Kumpa voisin vielä joskus, mun elämän pelissä lyödä kunnarin, olla ylpeä siitä, ja saada muilta onnitteluja. Haluaisin saavuttaa jotain merkittävää. Olla mukana jossain, missä mut hyväksyttäisiin, voisin tehdä jotain yhteistä hyvää, olla tasavertainen joukkueen jäsen.
No, ehkä unelmat laukkaa nyt vähä liian lujaa. Se kiusaaminen tuntu vaan sillon, ja edelleenkin, niin pahalta, että sitä innostuu joskus unelmoimaan vähä liikoja. Mulle riittää nyt, kun kävin siellä kaupas, ja tunne siitä, että parempaan päin ollaan menossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti